Mihin maailma menee...

Maailmalla on mies, joka asuu keskella metsä. Mies, joka puhuu minulle kun käyn kaupassa. Hän ei koskaan sano terve, moro, miten menee; hän kysyy aina samaa kun tavataan : Mihin tämä maailmaa menee ?
En voi sille mitään, tiedän että sen jälkeen kuuntelen häntä 20 minuuttia ja hymyilen ystävällisesti.
Tänään hän ihmettele mikä on asiakas nykypäivänä, ja mikä erottaa sen ihmisesta. Hän kysyy mikä on tuote, jos kaikki on myynnissä.
Harmi, tällä kertaa en voi rauhoitta häntä. Itse tiedän, että se on prosessi, johon ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kun osallistua.

- Tyttäreni tekee töitä eräälle firmalle, joka vuokraa muiden firmoille tilaa. Hän vuokraa sopivan huoneen kiinteistöfirmalta, järjestää huoneen asiakkaan toiveiden mukan, tilaa koristekasveja alihankkijasta ja vuokraa sen eteenpäin. Ei koskaan tavapaa ketään - mies totea.

Kun on töitä kaikki sujuu hyvin. Ongelma tulee kun omistaja haluaa "säästää"...

- Itse teen työkaluja joita en myy ja sillä elätän perheeni. Sis minä tuotan työkaluja ja tunnen itseni työkaluksi, kun huomaan, että jos pomo siirtää tuotannon johonkin mualle minä menen saman tie kadulle "varastoon".

Mitä tapahtuu, jos työkalua ei voi myydä ? Miksi on niin kallista tuottaa ja ylläpitää niitä Suomessa ?

Uskallapas vain

Näin sinua ensimmäistä kertaa erässä puistossa,
ja heitin kaikki kyyneleet pois lauluistani
Elinvoima virtasi taas suonissani,
ja aurinko paistoi hymyissäni.

Sitten hoidimme omaa puutarhaamme,
mihin heitin laulut, tarinat ja siemenet.
Siellä kasvaa rauha ja sydämessäni tanssit...

Miksi nyt sanot että seuravaa aamua et omista mulle ?
Miksi herään silmät kyynelissä ja
rukoilen luonnon apua
syttytämään tulen takkasi ?

Slowdown Europe ja Kiireinen Elämä

Muistan kun enen aina kävelin ja tapasin ihmisiä. Heilutin kättäni tutuille, tervehdin naapureita ja haveilin omasta moottoripyörästä.

5 vuoden jälkeen sain ensinmäisen moottoripyörääni. Vähän aikaa olin tyytyväinen... ajattelin että jos liikkuisin nopeampin, ehtisi tehdä enemmän. Onelisena huomasin että tärkeät ihmiset ja kaverit josta välitin eivät kulkeneet samalla nopeudella. Huomasin että vaika olin salaman nopea joskus en ehtinu tavata perheettäni, rakkaitani ja vaikka halusin autta muita ei minulla ollut siihen aikaan.

10 vuoden jälkeen minulla on auto. Joka aamu kuljen sillä yksin, en pysty enää tarjota apua, olen entistä kiirellisempi, stressaantunut ja vieläpä joskus myohässä. Nyt ihmettelen jos seurava hankinta voisi olla juna tai lentokone...